avs Online

Takavuosien reilun kaupan aktiivina olen edelleen melko herkistynyt alaa sivuaviin uutisiin. Facebookin Suomen-klikissä on esiintynyt porukka nimeltä Porkkanamafia, jonka toimintatapaan kuuluu masinoida kuluttajia jonkin yrityksen asiakkaiksi, jos yritys sitoutuu käyttämään osan ylimääräisestä voitosta johonkin hyvään.

The Economist kertoo, että Yhdysvalloissa Carrotmob-kampanjan omistaa Virgance-niminen yritys.

Virgance on todella mielenkiintoinen firma: se rakentaa käytännössä masinointi-infrastruktuuria ja luo sitten sitä hyödyntäviä hyväntekeväisyyskampanjoita. Koska firman pitää tehdä rahaakin, businessmalli kehitetään jokaiselle kampanjalle erikseen:

The revenue model varies according to the nature of the campaign. Carrotmob is suitable for paid sponsorship by firms that want cause-related branding.

Virgance itse sanoo, että Carrotmob-brändin voisi lisensoida yrityksille, jotka voittavat Carrotmob-kampanjoita, ja kuvailee liiketoimintamalliaan seuraavasti:

We expect to bring in revenue in various ways, but all of those revenue streams depend upon our ability to have lots of people (activists) using our system. Those activists will only use our system if it does what they want, which is to empower them to do good, to create massive social change, to make the planet more sustainable, and so on. In other words, if we do a good enough job that activists like to use our system, we will make money, and we can reinvest that into new projects that will empower even more activists.

Reilun kaupan sertifointijärjestelmä ja Carrotmob ovat molemmat kuluttajalähtöisiä järjestelmiä, eli niissä kuluttajat toimivat normaalin markkinatalouden piirissä ja voivat vapaasti yrittää ohjata yritysten toimintaa kulutusvalinnoillaan. Kummassakaan tapauksessa kukaan ei pakota kuluttamaan "reilusti" ja yrityksille mukaan tulo on businesspäätös.

Carrotmobissa, joka on suomennettu omituisesti Porkkanamafiaksi, on valitettavasti paljon piirteitä, joiden lopullisesta vaikutuksesta en ole aivan varma. Ensinnäkin Porkkanamafian tähänastisiin tempauksiin on kuulunut tämä "mob", väkijoukko. Tempauksia ei ole suunnattu pitkäaikaiseen kulutuskäyttäytymisen muuttamiseen esimerkiksi ympäristöystävällisemmäksi, vaan kyseessä on ylimääräinen kulutustapahtuma. Porkkanamafian puolustuspuhe siitä, että "[e]mme luo uutta kulutusta, vaan ohjaamme ja muutamme jo olemassa olevaa. Tempaukset suunnataan sellaisiin tuotteisiin tai palveluihin, jotka kuuluvat ihmisten elämään joka tapauksessa" kuulostaa tyhjältä silloin, kun Porkkanamafian ydinryhmä päättää, missä ja milloin tämän kulutuksen tulee tapahtua. Entä jos en halua elokuvaa lauantaina tai entä jos voittajabaarissa ei ole kasvisruokaa? Virgancen alkuperäisen businessmallin valossa ymmärrän tämän, sillä lyhyen kantaman liiketoimintanäkymien kannalta voi olla tuottavampaa hallita nopeasti liikuteltavia massoja kuin tehdä pitkän linjan ruohonjuurityötä.

Kaikille yrityksille Carrotmob-asiakastulva ei suinkaan ole toivottua. Carrotmob ei voi taata tiettyä minimimäärää ostotapahtumia - esimerkiksi Helsingin Sanomat kertoi, että Porkkanamafian masinoima elokuvailta oli johtanut keskimääräistä pienempään osallistujamäärään. Jos yritys toimii esimerkiksi vähittäiskaupan alalla, väkijoukon kohteeksi joutuvan yrityksen pitäisi valmistautua lisäämällä varastojaan, jolloin tavaran ylitse jääminen on selkeä riski. Pieni palvelualan yritys taas ei ehkä pysty tarjoamaan palveluita suurelle massalle yksinkertaisesti tekijöiden loppuessa. Onko Porkkanamafian ohjausvaikutus kohdallaan, jos ekologinen pienyritys häviää kilpailutuksen isolle energiatuhlarille, jolla sattuu olemaan enemmän liikkumavaraa?

Olen ehkä idealisti, mutta yrityksen eettisen toiminnan tulisi olla osa yrityksen normaalia liiketoimintaa. Ei minulla mitään sitä vastaan ole, että jotkut ihmiset haluavat mennä täpötäyteen kaljabaariin ja lahjoittaa sille rahaa energiatehokkaisiin jääkaappeihin, mutta kyllä jotenkin pidemmällä aikavälillä ohjausvaikutus kannattaisi saada aikaan muilla keinoin: esimerkiksi CO₂-päästöjen vähentämisen pitäisi olla kannattavaa normaalin liiketoiminnankin vuoksi. Reilun kaupan sertifiointijärjestelmä on Carrotmobiin verrattuna huomattavasti integroituneempi yritysten liiketoimintaan. Lisäksi siihen liittyvä kuluttajakasvatus vaikuttaa pitkällä aikavälillä - ja myös niihin yrityksiin, jotka hävisivät Porkkanamafian kilpailutuksen.

"Porkkanaporukka" olisi kyllä porkkanamafiaa tarkempi käännös Carrotmobille, ellei tarkoituksena ole sitten rinnastaa toimintaa suojelurahan keräämiseen. Onneksi Carrotmob Helsingin Facebook-ryhmästä pystyi sentään eroamaan ilman, että herää jonakin aamuna irtileikattu porkkanan naatti sängyssään.

Luin tänään Osmo Soininvaaran kirjan Vauraus ja aika. Jos Soininvaara olisi ollut ehdolla, kyseessä olisi varmaan ollut vaalikirja ja se olisi pitänyt sellaisena lukea ennen vaaleja. Nyt kuitenkin pääsin asiaan kiinni vasta näin jälkijättöisesti.

Suosittelen kirjaa lämpimästi. Tässä kuitenkin ajattelin mietiskellä osattomuutta ja osallisuutta, teemoja, joita Soininvaarakin käy läpi.

Tekniikan kehitys tekee yllättävistä asioista automatisoituja ja niiden tekijöistä osattomia. Ensin hävisivät kehrääjät. Myöhemmin teknistyminen on vienyt muun muassa ojankaivajat, suuren osan maanviljelijöistä, melkoisen kasan erilaisia teollisuusammatteja ja niin edelleen. Soininvaaran kirjassa mainitaan nuori puuseppä, joka oli onnellinen siitä, että hänen työtään ei voi automatisoida.

Eikö? Mikä sen tekee immuuniksi? Työn jälki? Tuskin, koneinsinöörit tekevät todella pystyviä koneita. Luovuus?

Otetaan esimerkki urbaanista kulttuurista: levylasse eli DJ. Perus-ravintola-tanssi-DJ:n nappulatekniikkataitoihin kuuluvat esim. beatmatching eli kahden eri tempoisen kappaleen miksaaminen yhteen siten, että tanssijan nytke ei joudu vaihtamaan tahtia. Sävelkorvalla varustettu DJ miksaa myös sävellajiltaan sopivat biisit peräkkäin. Luovuutta tai ainakin kokemusta taas vaaditaan oikeiden biisien valintaan, jotta a) tanssilattia pysyy täynnä ja b) tanssilattia pysyy sopivan tyhjänä baarimyynnin varmistamiseksi.

Kaikki edellämainitut toiminnat voidaan tehdä jo digitaalisen signaaliprosessoinnin keinoin. Jopa niin hyvin, että rivibilettäjän näkökulmasta bulkkitiskijukkaa ei oikeastaan tarvita muuhun kuin soittolistan koostamiseen, jos siihenkään (jotkin soittosoftat koostavat soittolistat itse kappaleiden metadataan koodatun tyylin perusteella). Olen kuunnellut erään nettiradioita pyörittävän ohjelman tuotosta ja vakuuttunut. Rima automatisoinnissa on kohonnut levyjen soitossa oikeisiin artisteihin, esimerkiksi turntablisteihin ja muihin heppuihin, joilla on riittävästi karismaa ollakseen lisäarvoa tuottavia elementtejä.

Graafisilla suunnittelijoillakaan ei mene ehkä tulevaisuudessa kovin hyvin. Olin vuosia sitten TAIKin järjestämässä tapahtumassa, jossa esiteltiin ohjelmaa, joka teki graafista bulkkisuunnittelua. En muista ohjelman nimeä, mutta vieressäni seisonut ulkonäöstä päätellen graafinen suunnittelija huokaisi syvään ja totesi, että "tää on parempi kuin useimmat ihmiset".

Toki siellä huipulla on aina tilaa luovalle työlle, mutta massamarkkinoille riittävään tasoon päästään aiemmin "luoviksi" mielletyillä aloilla entistä helpommin ohjelmistoilla. Osattomaksi jäämiseltä ei siis välttämättä suojaa mikään ihmisen opittavissa oleva näppäryys tai ideointikyky, ellet sitten ole todella, todella hyvä tai yleisösi todella, todella elitistinen. Niche-yleisölle soittava DJ voi pysyä "tarpeellisena" kummallisten artistilöytöjensä ansiosta.

Koska todella, todella hyviä on hyvän määritelmän suhteellisuuden takia todella, todella vähän (ja koska ohjelmat ovat usein myös todella, todella hyviä), paras strategia osattomuuden välttämiseksi on varmaankin sitten hankkia asiakaskunta, joka on erikoinen ja elitistinen (ja toivottavasti maksukykyinen). Myös muuntumiskykyä tarvitaan, sillä niche-ilmiön loikatessa mainstreamiin vain onnekkaimmat ja parhaimmat pystyvät positioimaan itsensä uuden ilmiön "guruiksi", loppujen tullessa korvatuiksi pienillä proverbiaalisilla shell-skriptinpätkillä.

FinnWatch julkaisi tänään esitutkimuksen suomalaisen vaateteollisuuden eettisyystietämyksestä ja -käytännöistä. Suomalaisten vaatefirmojen tietämys ei ole ihan kauhean korkealla tasolla verrattuna esimerkiksi länsinaapurimme yhtiöihin. On aika sääli, että firmat tietävät tavan tehdä kympin farkkuja, mutta eivät kuitenkaan tiedä miten ne oikeasti syntyvät.

Kummallisen pitkään The Economist onkin ollut kirjoittamatta kriittistä artikkelia Reilusta kaupasta. Onhan se sentään "markkinoita vääristävää" ja kaikkea sellaista. No, tänään postiluukusta kolahtaneen numeron kansi lupaa vastata kysymykseen "miksi eettinen ostosten teko vahingoittaa maailmaa" ja artikkeli asettaa kyseenalaiseksi ei ainoastaan Reilun kaupan vaan myös luomun ja lähiruoan.

Olisin toivonut, että varsin ansioituneen lehden toimittajat olisivat onnistuneet kaivamaan jotakin uusia argumentteja esiin, mutta mitä vielä. Kaksi pääasiallista esiin nostettua Reiluuden vastaista argumenttia ovat, että takuuhinnasta nauttivat viljelijät eivät jaksa diversifioida tuotantoaan muihin rahakasveihin ja että tämä takuuhinta olisi "tukiainen". Jälkimmäinen ajatus on aika mielenkiintoinen sitä taustaa vasten, että "tukiaisen" maksava kuluttaja tekee päätöksen aivan itse - jos joku nyt maksaa Mersusta enemmän kuin kilpailijan autosta, onko tämäkin "tukiainen"? Ja jos laatu ei miellytä, ehkä kuluttajan kannattaa valita toisin huolimatta Reiluudesta? En edelleenkään ole nähnyt kahvihyllyllä camopukuisia Reilun kaupan vapaaehtoisia edistämässä kuluttajan valintatilannetta aseella uhaten. Toisaalta paikan päällä käyneiden kaverien kertomusten perusteella on aika vaikea uskoa, että kehitysmaiden tuottajilla olisi oikeasti mitään erityisen hyviä mahdollisuuksia diversifioida tuotantoaan. Kaikkiin paikkoihin ei tule edes tietä, joka rajoittaa aika tehokkaasti rahakasvivalikoimaa. Poikkeuksena tietenkin oopiumi ja koka, joiden kuljetuksesta pois vastaa yleensä ostaja, ja jotka hyvin säilyvinä tuotteina ja vähän torjunta-aineita tarvitsevina alkuperäiskasveina ovat varmasti hyviä valintoja.

Economistin tutkan ulkopuolelle jäävät Reilussa kaupassa kokonaan esimerkiksi työntekijöiden oikeuksiin ja luonnonsuojeluun liittyvät asiat. Tämä on sikäli normaalia, että näille negatiivisille ulkoisvaikutuksille on vaikeaa antaa rahallista arvoa, jolloin ne ovat markkinataloudelle näkymättömiä asioita.

Yksi uusikin argumentti artikkeliin oli mahtunut: ilmeisesti lähiruoan osalta on mahdollista päätyä laskelmaan, jossa lähellä tuotettu ja lähellä ostettu retiisi kantaa selässään raskaampaa ajokilometrien syntisäkkiä per kilogramma kuin tehokkaaksi viilatun tuotantoketjun retiisi, vaikka juures tulisikin toiselta puolelta maapalloa. Tämä perustuu lähinnä siihen, että puolet rehujen ajokilometreistä koostuu autokuljetuksista ja jos retiisi pääsee hyppäämään mukaan isompaan kuormaan, CO₂-päästö per retiisi jää pienemmäksi.

En nyt välittömästi näe tätä paikallistuotantoa vastustavana argumenttina vaan jälleen kerran naulana peltohypermarkettien arkkuun. Vaikka paikalliseen kulmakauppaan tuotujen tavaroiden virta onkin kapeampi (ja näin ajokilometrejä per massan yksikkö kertyy enemmän), tarvitaan niiden kaupasta kotiin roudaamiseen niitä japanilaisia kauppakasseja ja amerikkalaisia citymaastureita - autoja nekin, ja vieläpä varsin pienillä tavaravirroilla.

Luonto-liitto, Suomen luonnonsuojeluliitto ja Maan ystävät julkaisivat tänään tutkimuksen puutarhakalusteiden ekologisuudesta. Vihreällä värillä merkityt suositeltavimmat ostopaikat Ikea ja Sotka "[e]ivät myy sademetsäpuuta ja viljellyn puun kestävyydestä ympäristön ja ihmisten kannalta kannettu vastuuta; vain FSC-sertifioitu puuta".

Ikea on onnistunut profiloimaan itseään vihreäksi huonekalukauppiaaksi melko hyvin. Littanat paketit ovat logistiikan kannalta tehokkaita ja niiden katsotaan tällä tavalla vähentävän kuljetusten aiheuttamaa ympäristökuormitusta. Sosiaalisen vastuun raporttien ja blogikommenttien perusteella operatiivisessa toiminnassa näkyy pyrkimys vihreyteen. Ja kaiken kukkuraksi sanovat olevansa siirtymässä luomulihaan. Onnellisia lihapullia! Harmillista sinänsä, että ainoa sieltä ostamani huonekalu meni rikki jo ruuvausvaiheessa - kestävyys kuitenkin on luontoystävällisyyden keskeisiä mittareita. Mutta herää kysymys: mitä ihmettä on tapahtunut sitten vuoden 2000, jolloin Ikean (vihjattu) hiljainen hyväksyvä ymmärrys lapsityövoiman käytölle oli esillä esimerkiksi Ylioppilaslehdessä? Ikeassa on tajuttu - ajoissa - yrityksen yhteiskuntavastuun merkitys.

Arvovaltainen brittiläinen viikkolehti Economist on perinteisesti vastustanut yritysten yhteiskuntavastuun nostamista esille. Viime vuonna ilmestyneessä artikkelikokoelmassaan lehti syyllistää (€) niitä johtajia, jotka käyttävät firman rahoja esimerkiksi yleisesti hyvänä pidettyjen asioiden tukemiseen ilman suoraa (muuta kuin PR-) vastiketta. Yleensä niin fiksu lehti kuitenkin unohtaa, että omistajilla on yhtiökokouksessa äänivaltaa. Jos homma ei miellytä, siitä vain hallitus tai välillisesti toimitusjohtaja vaihtoon. Sokea usko markkinoiden kykyyn hinnoitella raaka-aineet oikein johtaa lehden myös virheellisiin päätelmiin sen suhteen, minkälainen toiminta on ekologisesti kestävää ja mikä tuhlausta. Todellisuudessa markkinat hinnoittelevat lähes kaiken ainakin jossakin määrin väärin, sillä ulkoisvaikutukset jäävät helposti hinnoittelematta tai ne hinnoitellaan väärin painotuksin - regulaation puutteessa tai sen vuoksi.

Oikein tehty yrityksen yhteiskuntavastuu ei ole Economistin tarkoittamaa sumutusta. Ensinnäkin yhteiskuntavastuu on riskienhallintaa. Kestävään kehitykseen ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvästä riskienhallinnasta ilmestyi hiljattain hyvä artikkeli The Critical Importance of Risk Management, jonka valossa vähänkään suuremman firman riskienhallinnasta vastaavat managerit saavat olla aika tumpeloita, jos he jättävät nämä ongelmat pelkästään yrityksen viestintäosaston reaktiivisen kommunikaation varaan. Aiemmin mainitussa Ikea-esimerkissä riskinhallinnallinen osuus on selvästi näkyvissä. Yhtiö on selvästi kartoittanut pääasialliset oman toiminta-alueensa riskit ja ryhtynyt toimenpiteisiin, jotka firman sisällä voidaan leimata "riskienhallinnaksi" mutta ulkopuolella hyvinkin helposti ja oikeutetusti "yrityksen yhteiskuntavastuuksi". Yhteiskuntavastuu ei siis ole päälle liimattua viherpesua vaan omien bisnesriskien syvällistä torjuntaa positiivisin keinoin. Luomulihapullat voitaneen laskea PR-tempuksi (todellinen ekofirma tarjoaisi falafelejä).

Toinen puolisko yhteiskuntavastuusta liittyy yrityksen ja erilaisten muiden yhteiskunnallisten toimijoiden suhteeseen. Usein toistuva luulo (jota Economistkin yllä viljelee) on, että yritysten hyväntekeväisyys on rahan lahjoittamista. Harvard Business Schoolin James Austinin mukaan tämä on kuitenkin kaikkein pinnallisin ja tehottomin muoto yhteistyöstä: yritykset, jotka haluavat todella hyötyä yhteistyöstä kolmannen sektorin suuntaan pyrkivät nk. integratiiviseen kanssakäymiseen, jossa sekä yrityksen että yhteistyökumppanin tavoitteet ovat toisiaan tukevia - esimerkkinä vaikkapa Reilun kaupan tuotteet kauppaketjuille. Tähän on tietysti vaikea päästä ja kaikki yritykset eivät välttämättä ei-kaupallisia toimijoita kumppaneikseen löydä, mutta näiden ääripäiden välillä on lukuisa määrä muita tasoja, joilla yhteistyötä voidaan tehdä.

Banaanisotana tunnettu kiista Euroopan Unionin ja Yhdysvaltojen välillä päättyi vuonna 1999 WTO:n neuvottelemaan ratkaisuun. Kiistan takana oli EU:n järjestelmä sen entisten siirtomaiden, nk. ACP-maiden, banaanien tuonnin tukemiseksi. Maailman banaanimarkkinat olivat kehittyneet toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa kaksinapaiseksi. Niin kutsuttuja dollaribanaaneja toi markkinoille United Fruit Company, nyttemmin Chiquita Brands LLC ja sen kilpailijat Dole ja Del Monte. ACP-maista taas tuotiin Euroopan markkinoille banaaneja erityisesti Fyffesin brändin alla. Koska ACP-järjestelmä sulki osan Euroopan markkinoista dollaribanaaneilta, Chiquita näki erityisesti avautuvassa Itä-Euroopassa suuria mahdollisuuksia ja käynnisti banaanisodan Yhdysvaltain tuella.

Banaanisodan tuloksena syntyi väliaikaistilanne, joka on määrä purkaa vuoden 2006 alussa. Silloin EU:n on määrä purkaa kiintiöihin ja eri tariffeihin perustuva ACP-banaanien järjestelmä ja siirtyä yhteen tariffimäärittelyyn kaikille banaaneille. Tämän päivämäärän lähentyessä banaanisota on nyt käynnistymässä uudelleen.

Lueskelen juuri Smart Alliance -nimistä teosta, joka kertoo Rainforest Alliancen ja Chiquitan sertifiointiyhteistyöstä. (Olen seurannut Rainforest Alliancen sertifiointihankkeita mm. Reilun kaupan uutiskatselmuksissa ja Maailmankauppalehdessä 4/04.) Kirja ei juurikaan peittele omaa kantaansa banaanisotaan: eurooppalainen ACP-tuki on sen mukaan pelkkä protektionistinen hanke, jota Reilun kaupan järjestöt ja luomujärjestöt puolustavat hallitustensa tuella. Yhdysvaltalaisten yritysten ja hallituksen yhteiset edut taas ovat jostain syystä hyväksyttävämpiä. Mitä banaanisodan - ja nyt uudestaan heränneen banaaniaktivismin takana sitten on?

ACP-banaanit ja dollaribanaanit eroavat toisistaan siinä, että dollaribanaanien tuotanto on erittäin tehokkaasti vertikaalisesti integroitunutta. Dollaribanaanit tuotetaan pääasiassa monokulttuurifarmeilla kun taas ACP-banaanit kasvatetaan pienviljelijöiden toimesta. Silloinkin, kun banaanit ostetaan viljelijöiltä, dollaribanaanien viljelijät ovat tiiviimmässä suhteessa banaaniyritykseen kuin ACP-viljelijät, joissa banaaniyritys on heidän näkökulmastaan lähinnä vientiyritys. ACP-banaanien kasvattajat pelkäävätkin tästä syystä, että kustannustehokkaampi monokulttuuriviljely käytännössä lopettaa banaaninviljelyn näissä maissa.

Banaanisodan tausta onkin sitten tässä Yhdysvaltain ja Euroopan arvomaailmaerossa. Yhdysvalloille on tärkeää, että yksittäinen yhdysvaltalainen yritys (tässä tapauksessa ehdoton hyötyjä on Chiquita) pääsee hyötymään markkinoiden vapauttamisesta. Periaatteessa vapauttamisellahan haetaan markkinoiden tasa-arvoisuutta, mutta banaanikaupassa näin ei valitettavasti tule olemaan - nykyisten banaaniyhtiöiden valta on nimittäin niin voimakaasti juurrutettu Latinalaisen Amerikan maaperään, ettei kolmen suuren ylivaltaa pysty muu kuin itseaiheutettu konkurssi heiluttelemaan. Eurooppalaisen näkemyksen mukaan taas pienviljely (joka monenkirjavana viljelynä on todellakin monella tavalla luonto- ja ihmisystävällisempää) on arvo, jota kannattaa vaalia. Sen lisäksi EU tuntee vielä kollektiivista huonoa omaatuntoa entisiä siirtomaitaan kohtaan.

Nyt esimerkiksi Rainforest Alliancea lähellä olevat kirjoittajat näkevät Reilun kaupan toimijat laajalti EU:n pelinappuloina. Näiden kahden sertifiointijärjestelmän erot heijastelevat samaa ajatusmaailmojen eroa. Rainforest Alliance haluaa olla puhdas ympäristö- ja ihmisoikeusmerkki; se on "melkein luomu" ja "melkein SA8000". Reilun kaupan merkki taas haluaa olla näiden lisäksi myös sosiaalisen kehityksen takaaja, ja tuokin kuluttajalle mahdollisuuden tukea erityisesti pienviljelijöitä tuotteen hinnassa. Vaikka Reilu kauppa nykyisellään onkin puhtaasti kuluttajan valintaan perustuva järjestelmä, se halutaan silti nähdä lätäkön toisella puolella jonkinlaisena sosialistisena järjestelmänä.

Reilun kaupan brittijärjestö onkin nyt aktivoitunut (tunnus BugMeNotista) ACP-banaanien puolesta puhumisessa. Erittäin todennäköisesti edellisen banaanisodan aikana esitetyt syytökset Reilun kaupan "protektionismin tukemisesta" uusiutuvat. Minusta tässä vaiheessa on taas hyvä miettiä sitä, milloin vapaakauppa oikeasti tasa-arvoistaa ja milloin taas 1-3 jättiyrityksen edun ei kannata antaa kävellä tuhansien pienyrittäjien edun yli.

Luin ennusteen, jonka mukaan Golf-virta tyrehtyy pohjoisen pallonpuoliskon lämmetessä. Tällöin Suomi muuttuu Siperiaksi. Helsingin keskustan arvokiinteistöjen hinta laskee silloin varmaan tasolle, jolloin minullakin on varaa ostaa. Tai toisin ajatellen, jos nyt ostan täältä asunnon, menetänkö kaiken, kun viimeinen evakkojuna puksuttaa Pietarin kautta lämpimämmille maille?

Olisi kiva käydä kivijalkakaupoissa ja kauppahalleissa ja toreilla sen sijaan, että kävisin paikallisessa valintamyymälässä kassahenkilökunnan pahoinpideltävänä ja ostaisin aina niitä samoja tuotteita. Mutta kun pääsen normaalisti töistä kotiin kuudeksi ja kaikki on silloin jo kiinni. Vaan kun olin Hollannissa, kaupat olivatkin auki yhtenä päivänä viikossa klo 22:een ja vastaavasti maanantaiaamuna auki vasta puolelta päivin. Eikö tämä olisi kaikille win-win? Työaika ei lisääntyisi, myynti lisääntyisi varmasti, ja minä voisin ostaa tavarat kotikorttelista, ja puotipuksun ei tarvitsisi pitää kauppaa joka päivä iltamyöhään auki, kun "iltashoppailupäivä" olisi kaikkien yhteisesti sopima torstai?

Liken ja Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepan julkaisema Köyhdytetyt: Ihmiskunnan epävirallinen enemmistö käsittelee epävirallista taloutta ympäri maailman. Kuin sattumalta, uusin Economist käsittelee asiaa artikkelissaan "Measure first, then cut".

Ongelma kaikessa lyhykäisyydessään on tämä: jotta yrittäjät pääsisivät "normaalin", tunnustetun talouden piiriin hyötyäkseen esimerkiksi lain suojasta (poliisit voivat pamputtaa ja takavarikoida epävirallisen talouden katukaupustelijat koska tahansa), kehitysmaissa on paljon enemmän byrokratiaa voitettavana kuin rikkaissa maissa. Economistin artikkelin esimerkkejä: Haitissa yrityksen rekisteröinti kestää 203 päivää (Australiassa kaksi), Sierra Leonessa taas rekisteröinti nielee 12-kertaisesti keskimääräiset vuositulot (ja Tanskassa se on ilmaista).

Laillista omaisuuden suojaa ja kykyä rekisteröidä oma yritys pidetään merkittävinä tekijöinä köyhyyden poistamisessa. Niin kauan, kuin säästöt (vaikkapa puoliksi rakennettu talo) voidaan ajaa puskutraktorilla nurin ilman vähäisintäkään kompensaatiota, kukaan ei voi perustaa vaurauttaan fyysiseen omaisuuteensa esimerkiksi markkinakorkoisen lainan vakuutena. Markkinakorkoinen laina nimittäin on halpaa verrattuna 1500 prosentin vuosikorkoon, jota köyhimmät ihmiset joutuvat koronkiskureille maksamaan - tietenkin laina-ajat ovat tyypillisesti vain päiviä.

Keskusteluun siitä, onko parempi antaa suoraa kehitysapua kuin tukea (tunnustetun) talouden syntymistä tämä keskustelu toivottavasti tuo hieman järkeä. Jos köyhän maan järjestelmä on viritetty kyykyttämään köyhiä, kehitysapu voi monissa tapauksissa loppujen lopuksi olla tulonsiirtoa rikkailta mailta köyhien maiden varakkaille ihmisille. Tukemalla köyhien maiden perustavanlaisia uudistuksia (reilut oikeusasteet, sananvapaus, ihmisoikeudet) voidaan sen sijaan myötävaikuttaa siihen, että yhä useammat siirtyvät tunnustetun talouden piiriin ja voivat käyttää kerryttämäänsä pääomaa köyhyyden voittamiseen.

Tämä ei tietenkään tarkoita rajattoman kasvun (todennäköisesti väärään) uskoon perustuvaa ainaista rikastumista. Eikä se tarkoita myöskään sitä, että kaikki rajat pitää avata rikkaiden maiden tuontituotteille. Pitää muistaa, että rikkaissa maissa merkantilismi oli jo saanut valtion rakenteet kuntoon ennen markkinoiden vapauttamista; se pitää tehdä ensin myös köyhissä maissa.

Oikealla asialla kommentoi anonyymin kirjoittajan kommenttia Soviet Onion -blogissa, enkä malta olla jatkamatta aiheesta.

Anonyymin kommentoijan viesti muistuttaa paljon Helsingin kauppakorkeakoulun professori Pertti Haaparannan Reilu kauppa-kritiikkiä. Ainoa reilua kauppaa sivuava Haaparannan kirjoitus, joka minulla on, on hänen vuoden 2003 alussa pitämänsä esitelmän käsikirjoitus, joten argumentit saattavat olla kehittyneet tämän jälkeen. Ne kuitenkin kuulostavat samoilta kuin anonyymin kommentoijan huomiot, joten oletan ne pohjaksi.

Mielestäni ongelmallisinta reilu kauppa-keskustelussa on, että reilu kauppa tulkitaan yleensä jotenkin kummallisen rajoittuneeksi ilmiöksi ja usein sitä vieläpä vääristetään niin, että kyse olisi erilaisista tullihelpotuksista. Reilun kaupan järjestelmä, sellaisena kuin se toimii FLO:n keinoin, on kuitenkin kuluttajavetoinen: tuotteessa oleva merkki kertoo, että tuotteen tuottajahinta takaa toimeentulon ja että sosiaaliset ja ympäristöasiat on otettu huomioon. Kuluttaja tekee ostopäätöksen.

Haaparannan esitelmän väitteet perustuvat malliin, jossa reilun kaupan kahvin menekin kasvu johtuu tullin alenemisesta tai tukemisesta kymmenellä prosentilla maailmanmarkkinahinnasta, kun taas "epäreilun" kahvin tulleja korotetaan. Koska en ole lukenut taloustiedettä arvostetuissa opinahjoissa (vielä), ymmärrykseni makrotaloudellisten mallien heikkouksista pohjautuu vain puolipopuläärisiin kirjoihin kuten John Kayn The Truth About Marketsiin. Edellisen perusteella uskaltaisin epäillä, että kuluttajien käyttäytymisen mallinnus tulleilla ei järin hyvää validiteettia anna. Ja on vieläpä niin, että reilun kaupan kahvin tuottajahinta on itse asiassa tällä hetkellä 1.8-kertainen maailmanmarkkinahintaan nähden, eikä suinkaan vain kymmenen prosenttia kalliimpi.

Tällä taustatiedolla varustautuneena käymme kommentoimaan alkuperäisen anonyymin kommentoijan kritiikkiä.

Laskeeko tuotteen kokonaiskysyntä? Jos kuluttaja valitsee reilun tuotteen epäreilun tilalle, kokonaiskysyntä pysyy samana. Jos kuluttaja taas päättää kaihtaa tuotetta kokonaan, ehkäpä siksi, että hänellä ei ole varaa reiluun tuotteeseen, kokonaiskysyntä voi laskea.

Jos tämä epäeettiseksi leimattu tuote jätetään ostamatta ja kokonaiskysyntä laskee, onko se nyt sitten oikeastaan huono asia? Kumpi on huonompi vaihtoehto, se, että viljelijällä ei mene taloudellisesti yhtä hyvin vai se, että viljelijä jatkaa tuottamista menetelmillä, jotka ovat ekologisesti turmiollisia tai vaikkapa käyttävät lapsityövoimaa? (Eri asia sitten on, mikä on todella "epäreilua" ja mikä taas on vain epäreilua koska tuotteen takana on "Iso Paha Yhtiö", jotka monien mustavalkoaktivistien mielestä ovat oletusarvoisesti pahoja. Onneksi isoilla yhtiöillä on markkinointibudjetti ja keinonsa tehdä omista tuotteistaan eettisesti parempia - esimerkkinä Chiquita ja Rainforest Alliancen Better Banana.)

Seuraava kysymys koskee sitä, jakaako reilu kauppa vain uudestaan tuloja köyhien maiden kesken vai lisääkö se myös köyhiin maihin suuntautuvia kokonaistuloja. Jos oletetaan, että kuluttajien määrällinen kulutus pysyy samana, korkeampi tuottajahinta tarkoittaa, että jaettava kakku itse asiassa kasvaa. (Haaparannan mallinnuksessa kokonaissummaa ei kasvatettu, vaan rikkaiden maiden investoima raha säilyy samana.) Tämän seurauksena kokonaisuudessaan köyhiin maihin voi virrata enemmän rahaa - länsimainen kuluttaja siis maksaa hyödykkeestä oikeamman hinnan eikä hintaa subventoida luontoa tai ihmisiä riistämällä. Tulot voivat siis jakautua hieman epätasaisemmin, mutta jaettavaa on enemmän.

Reilun kaupan kriitikot näkevät kehitysmaiden kurjistumista toisten köyhien maiden kustannuksella ja vastaavasti vaikkapa naapuritilojen keskinäisen kilpailuedun muuttumista ainakin näennäisen mielivaltaisesti sen mukaan, pääseekö viljelijä mukaan reilun kaupan järjestelmään vai ei. On tietysti harmillista, että joillakin viljelijöillä on parempi onni kuin toisilla. Ei tämä kuitenkaan tee järjestelmästä pahaa. Vastaavia näennäisen mielivaltaisia "kohtalon ohjauksia" on joka paikassa ja länsimaissa hyvään onneen perustuvaa rikastumista yleensä kadehditaan (eikä onnenkantamoisia pyritä poistamaan yhteiskunnasta). Reilun kaupan tuottajia muuten kyllä sertifioitaisiin lisääkin, mutta myös markkinoita pitäisi löytyä. Ilkeydestä ei siis ole tässä mukaan pääsyn vaikeudessa kyse.

Muistakaa myös, että paine "epäreiluja" tuotteita tuovia suuryrityksiä kohtaan on parantanut myös näiden muiden viljelijöiden tulotasoa, ympäristöä ja terveyttä.

Reilun kaupan yksi tavoite on myös nostaa jalostusarvoa. Tällöin suurempi osa lopputuotteen hinnasta voisi jäädä alkuperämaahan ja se lisäisi köyhissä maissa investointeja elintarviketeollisuuteen ja sen piirissä korkeampaa koulutusta vaativia tehtäviä. Paikallisten tuotteiden saatavuus mahdollistaisi myös sen, ettei esimerkiksi juuri kahvia tarvitsisi välttämättä tuoda köyhän maan kotimarkkinoille ulkomailta, jolloin raha pysyisi omassa maassa. Näitäkään asioita ei kritiikissä yleensä oteta huomioon, vaan köyhät maat nähdään jatkuvasti raaka-ainetuottajina - suutareina, joiden pitää tietää missä lestissä pysyä. Tullijärjestelytkin tukevat tätä, sillä esimerkiksi paahtamattoman kahvin tulli on 0 % ja paahdetun 7.5 % (joskin köyhimmät maat, joihin suurin osa Reilun kaupan kahvin viljelijämaista kuuluu, ovat asetuksen 2501/01 piirissä ja nauttivat näin 0 % tullista kahvin osalta.)

Anonyymi kommentoija sanoo, että "kun halutaan tutkia kokonaisvaikutusta, tarvitaan jo taloustieteellistä ymmärrystä". Olen täysin samaa mieltä. Sen lisäksi kannattaa ymmärtää samoja ilmiöitä myös muiden kuin rahatieteen näkökulmasta.

Edellinen viikko aiheutti vakavan ärsyyntymisen supermarketteihin. Siihen oli kaksi syytä - toinen niistä oli varsin fyysinen ja henkilökohtainen kokemus.

Mutta aloitetaan vähemmän henkilökohtaisesta. Luin viime viikolla kaksi kirjaa: Sold Out: The True Cost of Supermarket Shopping sekä Not on the Label: What Really Goes into the Food on Your Plate. Molemmat kirjat kertovat oikeastaan samasta aiheesta: siitä, miten suurten supermarkettiketjujen sisäänostajat (Euroopan laajuisesti 110 sisäänostajaa, 'deskiä') pystyvät kontrolloimaan käytännössä noin kahdensadan miljoonan kuluttajan ruokavaliota sekä runsaan kolmen miljoonan maanviljelijän elantoa ja tulotasoa.

Sold Out on oikeastaan referaatti erilaisista tutkimuksista, joita eri tahot (esimerkiksi UK:n kilpailukomissio, FoE ja Sustain) ovat tuottaneet. Not on the Label taas on Guardianin ja BBC:n tutkimuksia tehneen journalistin kirjoittama ja sellaisena huomattavasti syväluotaavampi ja kiinnostavampi teos. Kummatkin kirjat antavat tilanteesta kuitenkin saman kuvan, jota varsinkin Not on the Labelin kirjoittajan henkilökohtaiset tutkimukset vahvistavat:

• Supermarkettien sisäänvetotuotteiden (KVI, Known Value Items) halvat hinnat siirretään kahteen suuntaan: terveellisen ruoan sekä non-food -tuotteiden hintoihin kuluttajille ja pienempänä tulona tuottajille. Terveelliseksi luokitellun ruoan hintojen kohoaminen aiheuttaa viitattujen tutkimusten mukaan sen, että pienituloiset ihmiset joutuvat syömään "luontaisesti" epäterveellisemmin.
• Sen lisäksi, että terveellisempi ruoka tulee kalliimmaksi, asuma-alueiden ruokahuolto karkaa automarketteihin ja autottomien sekä vaikkapa vanhusten ympärille muodostuu tutkimusten "ruoka-aavikoksi" kutsuma alue. Ruoka-aavikon koko on henkilökohtainen ja se määräytyy osin liikkuvuuden perusteella. Se tarkoittaa aluetta, jolta ei enää rahallakaan saa koottua tasapainoista ruokavaliota.
• Tuottajien kilpailutus aiheuttaa tarpeen halvalle irtotyövoimalle (siirtolaistyövoimaa) kaikkine sivuvaikutuksiineen (slummiutuminen, veronkierto harmaassa työssä) ja pakottaa käyttämään ylenmäärin lannoitteita ja myrkkyjä. Samaten "kaksi yhden hinnalla" ja vastaavat kampanjat sälytetään yleensä aina tuottajien maksettavaksi; mikäli tuottaja kieltäytyy, hänet voidaan sulkea kokonaan ulos ostojen piiristä.
• Tuotteiden standardointi aiheuttaa valinnanmahdollisuuksien kaventumisen (ei ehkä tuotenimikkeiden perusteella, mutta kuinka monta erilaista omenaa löydät kaupasta (briteissä on alun perin kasvanut ehkä 6000 eri lajiketta) tai kuinka monta erilaista tomaattia löydät (katso esimerkiksi Eat Better -sivun kuvaa)? Kulinaristisesta näkökulmasta kehitys on ollut rajusti köyhdyttävä, vaikka "etelän hetelmiä" onkin saatavissa laajemmin kuin aikaisemmin.
• Halvan ruoan tuonti ulkomailta sisältää yleensä myös ympäristöongelmien viennin kyseisiin maihin.

Suomessa tilanne on hieman erilainen, koska suurista eurooppalaisista ketjuista täällä on vasta Schwartz Group (eli Lidl). Kirjat taas keskittyvät lähinnä brittimarkkinoihin, jolla jylläävät Wal-Martin (peitenimellä Asda) ja Tescon kaltaiset jätit. Samaten suomalaisten oudot mieltymykset esimerkiksi jälkiuuniruisleipään ja tuoreeseen purkkisalaattiin suojelevat meitä joiltakin ikäviltä efekteiltä. Suunta voi kuitenkin olla sama, varsinkin jos isommat ketjut päätyvät ulkomaalaisomistukseen.

Se henkilökohtaisempi ongelma? Tämä tuli vastaan rotevan mieshenkilön muodossa, joka eräänä lomapäivänä kaupasta poistuessani nappasi minuun kiinni jalkakäytävällä, väänsi käden selän taakse ja käski avaamaan kassin. Olen tässä nyt pari päivää potenut sekä kipeää kättä että ihmetellyt kyseisen marketin vastaaville henkilöille asiakkaiden pahoinpitelyn matalaa kynnystä.

Luku- ja fyysinen kokemukseni yhdessä aiheuttivat sen, että päätin sitten käydä vaihteeksi ostoksilla torilla, kauppahallissa ja pienissä, riippumattomissa liikkeissä. Havaitsin, että saan kaiken näistä paikoista lähes yhtä helposti, samaan hintaan ja kaupan päälle vielä henkilökohtaisen palvelun. Ehkä on aika muuttaa oma kaupassakäyntitapa lopullisesti. Täällä Helsingin keskustassa se vielä on mahdollista, koska ruokahuolto ei ole sen yhden automarketin varassa.

Ainoa ongelma on, että ansiotyö yhdeksästä viiteen estää torikäynnit arkena ja myöskin useimmat pienet liikkeet menevät jo kuudelta kiinni. Kreikassa kaupat pitivät ovensa kiinni lounasaikaan jopa kolme tuntia ja vastaavasti olivat auki myöhään iltaan; saman soisi lisääntyvän täällä Suomessakin. Kokonaistyöaika säilyisi melkein samana (jos tauko voidaan oikeasti laskea vapaaksi) ja jos vaihtoehtona on lopettaa liike kokonaan...