avs Online

(Päivitys: kristallisoin ajatusta hieman.)

Osmo Soininvaara on julkaissut näkemyksensä vihreästä talouspolitiikasta. Vihreäthän sanoivat ensin, että he eivät ole oikealla eivätkä vasemmalla vaan edellä. Myöhemmin tätä hauskaa lausahdusta ovat käyttäneet muistaakseni ainakin Vasemmistoliitto ja vielä kolmaskin puolue, joka ei nyt vaan tule mieleen. Jotkut Soininvaaran aiheista otan tässä pieneen mietintään - seuraavassa siis omia mielipiteitäni.

Soininvaara sanoo, että ympäristöverot ovat hyvä idea, koska sillä ulkoisvaikutukset lasketaan sisään hyödykkeiden hintaan (ja verojen suuruus määräytyy politiikan ts. valitsijoiden äänien perusteella). The Economistin mielestäkin tämä on ainoita valtiolle kuuluvia tehtäviä yritysvastuussa. Ks. myös Oikealla asialla aiheesta.

Toinen oleellinen asia on Soininvaaran paperissa se, että tuloerojen tasaaminen on hyvä idea. Luulen, että perimmäisenä taka-ajatuksena tässä on se, että riittävä toimeentulo kaikille takaa rauhallisen yhteiskunnan, jossa on alhainen rikollisuus, halvemmat sairaanhoitokustannukset (koska ongelmat on halvempi hoitaa ajoissa ja esimerkiksi alkoholismia vähemmän) ja yhteiskunnan koheesio on muutenkin parempi. Kysymys onkin, onko tuloerojen tasaaminen arvo sinänsä vai pelkästään seuraus? Mielipiteeni on, että se on vain seuraus. Vasemmisto taas haluaa ajatella sitä (Soininvaaran osuvaa kuvausta mukaillen) luterilaisen etiikan mukaisena tavoitetilana.

Syy siihen, miksi riittävän toimeentulon takaaminen kaikille johtaa väistämättä tuloerojen tasaamiseen veroprogression keinoin on yksinkertainen. Pienituloisilla ei ole varaa ostaa markkinahintaisia hyvinvointipalveluita. Tämän vuoksi heitä on tuettava verorahoista. Jos kyseessä olisi tasavero, rahoitukseen riittävä tasaveroprosentti olisi pienituloisille liian suuri. Tämän vuoksi pienituloisille tarvittaisiin veronkevennyksiä. Tämä taas tarkoittaa jo itsessään veroprogressiota. Pelkällä arvonlisäverollakaan kertymää ei hevin saavuteta, koska esimerkiksi ruoka pitäisi jättää verottamatta pienituloisten toimeentulon turvaamisen vuoksi.

On huomattava, että veroprogression käyrän jyrkkyys ja maksimiveroprosentti taas ovat ihan eri asioita kuin progression olemassaolo yleensä. Mitä pienemmäksi työttömyyden, sairastelun ja rikollisuuden kustannukset saadaan, sitä pienempi on tarvittava verokertymä ja näin ollen progressio. The Economist julkaisi tällä viikolla artikkelin, jossa lainattiin Uuden Seelannin tutkimusta tasaveron ja progressiivisen veron eroista. Samalla verovarojen kulutuksella tasavero tuli veronmaksajalle (uusiseelantilaista) progressiota halvemmaksi ainoastaan parhaiten ansaitsevan kymmenen prosentin keskuudessa. Tasaveron todellinen etu onkin lähinnä verotuskäytäntöjen yksinkertaistamisessa ja "hankalissa" verotusmaissa (kuten Venäjällä) verotuksen tehostamisessa.

Poliittisen oikeiston erottaa vihreästä talousajattelusta käsittääkseni erityisesti juuri edellisten erityinen halu liian yksinkertaistaviin ratkaisuihin, välittämättä väliinputoajille tulevasta "kollateraalisesta vahingosta". Markkinalibertaari katsoo asiaa enimmäkseen yksittäisen ihmisen näkökulmasta, kokee tuloerojen tasausta koskevan keskustelun uhkana omalle päätäntävallalleen eikä näe sitä rikkautta, jonka monimuotoinen ja turvallinen yhteiskunta luo verrattuna esimerkiksi muurien ympäröimiin rikkaiden esikaupunkeihin. Vihreä talousajattelu taas pyrkii näkemään yhteiskunnan turvallisuuden tilana, jossa ei ole suuria jännitteitä eri tuloluokkien välillä, mutta pitää tärkeämpänä turvattua toimeentuloa kaikille kuin tasapäistettyä toimeentuloa kaikille.

Pari ajatusta kumpuaa vielä mieleen kilpailutusosiosta. Palvelujen kilpailutuksessa kilpailutus ei ole paha asia vaan huono kilpailutus ja hankintalaki. Ohjelmistotekniikassa puhutaan ei-toiminnallisista vaatimuksista (non-functional requirements). Nämä ovat juuri niitä asioita, joita projektimanagerin on todella vaikea mitata: laatu, suorituskyky, turvallisuus, ylläpidettävyys... Palvelukilpailutuksen lainsäädännössä ei ole otettu huomioon sitä, että näitä ei-toiminnallisia vaatimuksia on hyvin vaikea pukea sanoiksi tarjouspyynnössä tai puolustaa oikeudessa. Vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Ohjelmistoalalla ammattimainen vaatimusten kirjoittaja (joita muuten harvoin näkee) pystyy kohtuullisen hyvin approksimoimaan nämä vaatimukset toiminnallisten, mitattavien vaatimusten kautta. Uskoisin, että todellinen ongelma on, että tarjouspyynnön tekijöiltä puuttuu baseline eli riittävä määrä ymmärrystä siitä, mikä on tämänhetkinen tilanne. Meillä vain ei ole riittävästi mittaustietoa kilpailutusta edeltävästä tilanteesta tai sitten sitä ei haluta käyttää, kun rahansäästö painaa lopulta vaakakupissa enemmän.

Soininvaara muuten puhuu Pareto-optimaalisuudesta kuin se olisi aina tavoiteltava tilanne. Edellä viitattu Wikipedia-artikkelikin huomauttaa tämän ongelmallisuudesta: yhden henkilön eduksi muodostettu absoluuttinen diktatuuri voi olla Pareto-optimaalinen, joten ihan tälle määritelmälle ihanneyhteiskunta ei kyllä rakennu.

Parhaita ajatuksia pamfletissa esitellään ekologisen hyötysuhteen ja "vähemmän roinaa, enemmän aikaa" -teeman tiimoilta. Omalle vapaa-ajalle pitäisi antaa suurempi hinta. Monet tuttavani ovat saaneet yksityisen sektorin työnantajaltaan ylimääräistä lomaa esimerkiksi 5-vuotisen palvelun kunniaksi. En ole kuullut vielä yhdestäkään, joka olisi ottanut palkkion rahana, vaikka sekin olisi mahdollista.