avs Online

Näyttää siltä, että kaikki maailman ruoat voi tehdä noin 6000 valmistusaineesta.

Suurin osa varmasti tuntee jo TED Talks -videopodcastsarjan, jossa TED-konferenssin äärimmäisen kiinnostavia esityksiä pääsee seuraamaan, vaikkei olisi rikas, kuuluisa tai Alex Niemisen shortlistalla. Uusin iTunes toi ruudulleni uutta (siis uutta minulle itselleni), joka varmasti kiinnostaa TED-narkkareita:

iTunes U.

iTunes U listaa sadoittain, todennäköisesti tuhansittain, ilmaisia luentoja erilaisista yliopistoista ja "yliopistoista" ympäri maailmaa. Mukana on pitkän linjan nettiopetusmateriaalitoimijoita kuiten MITin OpenCourseWare, iPod-yleisölle tarkoitettuja yhden metroasemavälin mittaisia luentoja (esim. Penn 60 second lectures) ja pidempiä opetusohjelmakokonaisuuksia (vaikkapa 24 tuntia iPhone-sovellusohjelmointia Stanfordin yliopistosta).

Opintopisteitä (tai -viikkoja meille ikälopuille) näistä ei valitettavasti kovin helpolla heru, mutta jos minulla olisi ollut TED Talks ja iTunes U opiskeluaikoinani, olisin ehkä a) löytänyt uusia ideoita ja saattanut opiskella laajemmin erilaisia tieteitä ja b) ollut vielä katkerampi opetuksen tasosta.

Tulin juuri Ranskasta. Ruoan suhteen maa on todella ristiriitainen. Toisaalta torit ja kauppojen edustat notkuvat ihania, valuvan mehukkaita nektariineja, kymmeniä erilaisia tomaatteja, outoja papuja ja luomuelintarvikkeitakin löytyy hyllymetreittäin. Mutta yritäpä saada lihatonta ruokaa ravintolasta ja vedät vesiperän.

Mozzarella ja vuohenjuusto pelastavat aika pitkälle, mutta jossakin vaiheessa haluaisi jotakin muutakin kuin näistä tehtyjä salaatteja tai pizzaa, joka on ilmeisesti useiden kasvissyöjien perinteinen fallback-optio. Varsinaisten puhtaiden kasvisravintoloiden tiheys näyttää olevan läntisissä metropoleissa vakio (yksi ravintola noin sataa tuhatta henkeä kohden), mutta kasvisruoan saatavuus satunnaisessa brasseriessa on kyllä Ranskassa säälittävän kehno, erityisesti jos haluaisi kiinnittää huomiota ravintosisältöönkin. Edes Michelin-suositeltu ravintola ei pystynyt koostamaan ravintosisällöllisesti oikeaoppista kasvismenua.

Muutama valopilkku matkan varrelle kuitenkin osui, ja koska näitä pointtereita aina itse kaipailee, tässäpä ne Googlen löydettäväksi.

Nizzassa sijaitsevan Le Speakeasyn omistaja ja alun perin kalifornialainen (?) kokki avautui ruoan lomassa omista näkemyksistään Ranskan kasvisruokatilanteesta. Hänen mukaansa kyseessä on suuri salaliitto, jossa valtiollinen ruokaympyrä on suunniteltu maksimoimaan agribusineksen ja sairaanhoitoalan taloudellinen voitto. (Itse kyllä uskon, että kyse on enemmänkin historiasta, joka ulottuu kauemmaksi kuin jopa itsensä Obelixin villisianhimo.) Itse ruoka oli täyttävää, mutta ei todellakaan haute cuisinea. Paikan tunnistaa oven vierustalla hulmuavista Yhdysvaltain lipuista.

Rennommin Ranskan kasvisruokatilanteeseen suhtautui niin ikään nizzalainen La Zucca Magica. Alle 30 euron hintaan tämä mesta tarjoili pöytiin viiden ruokalajin menun, joka tosin on kaikille ruokailijoille sama (ts. ruokailijan pitää ravintorajoitteiltaan olla vähintään lakto-ovo-vegetaristinen eikä myöskään millekään allerginen). Käytetyn juuston määrällä isompikin tukkijätkä pysyy kyllä tiellä. Siinä missä Le Speakeasy oli tapetoitu vegaaniaktivistien materiaalilla, Taikakurpitsan seinällä toistuu kurpitsateema ja ravintolan italialaisperäisen kokin partainen naamataulu lähes psykedeeliseen toistoon asti.

Kolmas pointteri on ihan vahingossa Pariisista löydetty Le Potager du Marais, jossa tuli testattua ainoastaan jälkiruokapuolta (pääruoka oli tullut syötyä Pariisin ainoassa Maozissa). Kahvittelupaikkana ei valittamista. Kahvinkin olisi saanut soijamaitoon (konsepti, jota en muualla Ranskassa nähnyt).

Pimeys ja neljänkymmenen asteen lämpötilaero tervehti minua, kun palasin Windward-saarilta. Kävin purjehtimassa kuunari Helenalla (blogausta matkalta) ja näin monenlaisia saaria ja sain iholle suolahoitoa.

Arvatkaapa, mitä yhteistä on Japanilla ja Grenadiineilla? Englannin kielen luova käyttö. Paikallisten veneiden nimistä jäivät mieleen mm. Ravioli Love, joka voisi ihan hyvin olla jokin japanilaisten koulutyttöjen suosima hajukumihahmo, sekä vielä hämärämmin nimetty Velocity Lördag 2. Tämän jälkimmäisen taustaa en edes lähde arvailemaan, mutta minulla on valokuva todisteena.

Jokaisella maailman kolkalla on oma viinakulttuurinsa ja Windward-saarilla se on tukevasti rommipohjainen. Sen tekeminen ei vaadi kovin korkeaa teknologiaa: 1700-luvulta peräisin oleva rommitehdas tuotti tavaraa samoilla puristimilla ja keittoaltailla kuin silloinkin. Aktiivihiilisuodatus tuntui ainoalta nykyteknologian saavutukselta ja Roseaun viinatukun tynnyristä käytettyyn viinapulloon valutettu kellertävä neste ei ollut varmasti nähnyt sitäkään modernia ihmettä. Toisaalta, brändi ei näillä juomilla pohjaudukaan jäätikköjen sulamisvesiin, kuten täällä pohjoisessa.

Hienoin nähtävyys oli kuitenkin tähtitaivas. Olen nähnyt niin paljon tähtiä ja linnunradan vyön näin kirkkaasti edellisen kerran 80-luvulla. Merellä valosaastetta ei ole.

Chumby on pehmeä, hakkerointiystävällinen, Linuxia pyörittävä mediasoitin, eli vähän kuin pallonmuotoinen Nokia Internet Tablet, paitsi että myös hardisskeemat ovat avoimia.

Chumbyn takana olevan lafkan hardisosaston pomon blogissa on kuukausittainen kilpailu, joka tarjoaa jännän ikkunan elektroniikkasuunnitteluun. Niille, jotka eivät altistu päivittäin paljaille piirilevyille, Name That Ware saattaa olla hämmentävä kokemus. Blogissa julkaistaan yleensä valokuva jonkin laitteen piirilevyn kulmasta ja lukijat yrittävät arvata kommenteissaan, mistä laitteesta on kyse.

Jos taas elektroniikkasuunnittelu on lähellä sydäntä, varoitus: tämä voi olla addiktiivinen oman ylemmyyden osoituspaikka.

(Kommenteissa joskus esiintyvät heksalukumössöt ovat vastauksien kryptografisia tiivisteitä - näin oman arvauksen voi "notarisoida" paljastamatta sitä vielä muille.)

(Nuoriso ei ehkä muista, mikä oli Valehtelijoiden klubi.)

Tämä on hienoa:

MOO toimittaa käynti- ja vastaavia kortteja omilla kuvilla. Esimerkiksi joka kortin taakse saa eri kuvan omasta kokoelmasta.

Minulle tuli heti mieleen, että nyt voisi toteuttaa jonkin korttipelin. Hienointa on, että heille voi lähettää tavarat XML-rajapinnan kautta.

Ja kuinka ollakaan, joku on jo keksinyt hakea toisesta web-palvelusta sisällön ja luoda instant-korttipelin brittiläisistä kansanedustajista.

Mikä tietokanta olisi kätevintä muuttaa korttimuotoon?

Huh, onpa vettä virrannut Tammerkoskessa sitten edellisen entryn. Syy tähän on lähinnä se, että nykäisin kotitietokoneeni töpselin irti seinästä marraskuun alkupuolella ja roudasin kamani toiseen kaupunginosaan. GNU/Linux-myllyn töpseli vaan on edelleen irti ja totuuden nimissä on sanottava, että minulla ei ole mitään kiirettä käynnistää konetta. On oikeastaan todella virkistävää asua "tietokoneettomassa" taloudessa hetken aikaa.

Tässä kuukauden aikana olen törmännyt pariin Hyvään Asiaan, joille haluan sanoa: I approve. Tässä listaa.

The Visual Display of Quantitative Information. Tämän pitäisi olla pakollista luettavaa kaikille sanomalehtien infograffoja vääntäville sekä koiranoksennuksen näköisiä PowerPoint-dashboardeja tuottaville. Ajatustensa lisäksi kirja on myös todella kaunis.

Chipotle. Kollega maistatti, jäin koukkuun. Chipotle on siis savustettua ja kuivattua chiliä, jota saa myös suomalaisena lähituotantona.

Toisen kollegan suosittelema korporaatioelektrofunkryhmä The Comtron Group. Olisin ostanut levyn jo pelkästään web-sivuston perusteella, mutta onneksi musiikkikin miellyttää tällaisen Commodore 64-nostalgikon tärykalvoja.

Mietin vielä, että haluaisinko antaa Approve-leiman myös La Société du Cochonille, Hans Välimäen uudelle snägärille. Ravintola on tyypillinen nousukauden piikin tuote Helsingissä: biodynaamisesti (ts. steiner-luomusti) tuotettua leipää ja lihaa, Reilun kaupan viinejä ja lähituotantoa. Mutta miksi ihmeessä listalla on vain yksi (1) kasvisruoka? Eikö ekologisempaa olisi jättää se luomulehmäkin syömättä? Annan kuitenkin osittaisen hyväksyntäni hyvästä yrityksestä, sillä alakerran Cochon Bakerystä saa herkullisia ja ennen kaikkea tuoreita leipiä.

Olen jossakin määrin lehtiaddikti. Tilaan varovasti arvioiden pariakymmentä julkaisua, suurimmaksi osaksi ulkomaisia. Hiljattain päätin tilata myös Monoclen, Wallpaper-lehden luojan uudehkon "talouslehden", koska totesin ostavani kuitenkin jokaisen irtonumeron.

Ihastukseni Monocleen alkoi numerosta 2, jossa oli artikkeli Norjasta. Kuvitus oli ensiluokkaista: sivulla seisoi täti hiljaisen kylän lakeuksilla potkukelkan kanssa. Numerossa 4 lehti sitten kirjoitti Afganistanin huumeparonien huviloiden arkkitehtuurista ja Azerbaijanin nuoren polven diplomaateista. Nyt postiluukusta kolahtanut numero 7 kertoo muun muassa venäjän atomienergiahallinto Rosatomin järjestämästä Miss Atom -kauneuskilpailusta, jonka voittaja, vaaleatukkainen, siro ja pantterikuvioiseen mekkoon pukeutunut Elena "suunnittelee terrorismin vastaisia liiketunnistimin varustettuja järjestelmiä ja tunkeilijoita karkottavia vartiotorneja".

Talouslehtipä hyvinkin. Harvassa talouslehdessä vaan julkaistaan liitteenä jatkosarjana mangaa.

Etabloituneemman talouslehden Economistin vastaisku Monoclelle on Intelligent Life, jonka nimi on kyllä tolkuttoman epäonnistunut (toivottavasti heidän sisustusliitteensä nimi ei ole Intelligent Design). Sain juuri siitä ensimmäisen numeron käsiini ja en ole erityisen vakuuttunut sisällöstäkään. Lehti vaikuttaa lähinnä lentokoneen istuintaskussa muhineelta läystäkkeeltä, josta löytyy pinnallisia juttuja tyyliin "Being There: Tokyo" ja puffi The Policen tulevasta keikasta.

The Police. Ei, ei, ei. Economist, herätys! Teillä on hyvä viikkolehti, ei kvartaalijulkaisun tekeminen voi olla näin vaikeaa!

No, onneksi Monocle jatkaa aivosolujen hellimistä artikkelilla Luzernin metsämessuilta ja tietopaketilla tanskalaisesta simpukoiden naruviljelystä.

Morgan Spurlockin elokuva Super Size Me esitettiin hetki sitten suomalaisellakin TV-kanavalla. Tässä rainassahan hra Spurlock yrittää todistaa "mitä syöt, sitä olet" -sanonnan oikeaksi syömällä kuukauden verran pelkkää McDonaldsia kolme kertaa päivässä.

Hetkellisessä mielenhäiriössä lupauduin ottamaan osaa Reilu tyyppi -kampanjaan, jossa on tarkoitus elää pelkillä Reilun kaupan tuotteilla.

Koitokseni päiväksi olen valinnut kuluvan viikon keskiviikon. Aion olla tiukka ja syödä ainoastaan FLO-sertifioituja Reilun kaupan tuotteita. Ainoa sertifioimaton lisäke, jonka terveydellisistä syistä sallin, on vesi.

Yritän kertoa päivän mittaan kokemuksistani ja dokumentoida elimistöni toimintaa Reilu tyyppi -blogissa.

Ben & Jerry's on vanha hippijäätelöbrändi, jonka Unilever osti pois kuleksimasta vuosituhannen alussa. Lafka on koittanut pitää linjansa uuden omistajansa alaisuudessa ja Suomen markkinoille on nyt tullut ensimmäinen Reilun kaupan jäätelö (vanilja ja sokeri ovat FLO-sertifioituja).

B&J's:iä myyvät Valintatalot, mutta ainakaan minun lähi-Valintataloni Sörnäisten Ikuisen wapun aukiolla ei tarjoa minkäänlaista Ben & Jerry's -kokemusta. Esitin Suomen B&J's:lle toiveen, että ottaisivat FLO-sertifioidun kahvijäätelön valikoimiin (ja epäreilulta puolelta Fossil Fuelin - nam).

Pääsiäisen kunniaksi kapitalisti on keksinyt valmistaa myös Reilun kaupan pääsiäismunia. Nämä valitettavan ylipakatut (mutta todella isot ja komeat!) Green & Black'sin (a.k.a. Cadbury Schweppes) munat löytyvät ainakin Ruohonjuuresta. Vetää vertoja Fabergélle (a.k.a., hassua kyllä, Unilever).